...Herättyäni tajusin olevani maastoauton kyydissä kohti Vietnamia. Helle paahtoi autoon ja tunsin pyörtyväni. Onneksi minulla ei ollut krapula, vaikka olinkin saanut viettää yhden illan kaupungissa. Olin ollut liian väsynyt juhlimaan.

Saavuimme rintamalle. Jenkit olivat käskynjaossa ja esimieheni kyseli, oliko minulla kaikki tarvittava välineistö mukana. Kiinnitin objektiivin kameraan ja mutisin samalla jotain epämääräistä. Moni sotilaista poltti tupakkaa. Kiinnintin huomiota sotilaiden nuoreen ikään. Alle kaksikymppisiä suurin osa. Moni ei palaisi.

En jäänyt aikailemaan vaan läksin ensimmäisen kompanjan mukana kohti rintamaa. Tarkoitus oli tyhjentää eräs pieni kylä ja tehdä paikasta asema. Kukaan ei puhunut mitään, vaikka moni oli sotinut jo pitkään. Pian kohtasimme ensimmäiset paikalliset. Ryhmän pari ensimmäistä jäsentä sai osumia. Onneksi ei mitään vakavaa.

Pian olimme kuitenkin kylässä. Paikalta raivattiin siivilit vangeiksi melko julmasti. Hajanaisen tulen ohessa oli odottava tunnelma. Kuvasin toimintaa hieman ja jäin odottamaan ensimmäisen tiedusteluryhmän lähtöä kohti läheistä riisipeltoa.

Jonkin ajan kuluttua kuljimme pellolla. Silloin räjähti. Edessä oli sissiryhmä, joka avasi tulen. Joukossa ollut hieman yksinkertaisen tuntuinen tarkka-ampuja ei saanut saalista kiinni. Pieni ydinryhmä lähti kohti pellon takaista metsää. Minulla ei ollut menetettävää, joten painelin perässä. Pienen patikoinnin jälkeen etemme ilmestyi siviili, jolta sotilaat alkoivat kyselemään tietoja. Menin kuvaamaan metrin päähän tilannetta. Silloin maailma repesi.

Meitä kohti tulitti noin 20 metrin päästä joukko paikallisia sissejä. Kuului konekiväärien ääniä, huutoja ja karjuntaa. Hyppäsimme sivuun. Kuin ihmeen kaupalla kukaan ei saanut osumaa. Sydämeni löi hullusti, mutta en antanut pelolle valtaa. Hengähdin.

Siinä tilanteessa menetin ryhmään kontaktin. Olin toisen rintamakuvaajan kanssa keskellä viidakkoa. Kysyin tuntisiko hän tietä sissien komentopaikalle. Onni oli matkassa ja ennen kuin ehdin tajuta tilannetta, niin seisoin vietnamilaisten sissien komentokeskuksessa. Tilanne oli jännittynyt, mutta ei-amerikkalaisena paikallaoloni hyväksyttiin. Paikalla oli kuitenkin hiljaista, joten päätin patikoida takaisin rintamalle.

Ennen perille pääsyä vastaan tuli sissien rintama ja vähän matkan päästä tavoitin amerikkalaiset. Kaikki odottivat sissien hyökkäystä. Minä olin kärsimätön. Halusin päästä takaisin kaupunkiin. Hetken kuluttua kuulin hyökkäyskäskyn. Amerikkalaiset lähtivät kohti linjoja.

Heti pellon toisella puolella räjähti. Hiljaisesta viidakosta tuli sekunissa taistelutanner. Huutoa, aseiden ääniä ja savua. Amerikkalaiset saivat hetkessä pahoja menetyksiä ja joutuivat perääntymään. Minä kuljin joukossa mukana. Kaikki se ilo ja itseluottamus oli jäänyt tantereelle. Palasin tukikohtaan ja kuulin, että pääsisin takaisin kaupunkiin. Hyvästelin sotilaita ja otin viimeiset kuvat. En tiedä mitä sitten tapahtuin.

Olin siis täällä.

Posted by oopa on lauantaina, heinäkuuta 15, 2006 at 6:00 ip. | Permalink