Sanotaan, että suomalaiset ovat kansanluonteeltaan hieman maanisdepressiivistä väkeä. Talvella kärsitään pimeydestä, nukutaan liikaa, syödään liikaa ja juodaan liikaa. Mökötetään omissa ekologisissa lokeroissa, kuunnellaan musiikkia, jonka sanoitukset ovat tyyppiä "tapoin lapset ja kirveskin meni rikki" ja kirjoitellaan itsetuhoisia runoja. Kesällä sitten näistä örkeistä kuoriutuu aivan uusia lajikkeita. Musta poolopaita vaihdetaan kukkamekkoon, kirmataan niityllä alasti päivänkakkaroita keräämässä, riekutaan ties millä kesäkekkereillä, vietetään häitä ja lisäännytään. Manian vallassa juostaan paikasta toiseen, ja kun aurinko vähänkin pilkahtaa, maataan nurmikolla, oli sitten lämmintä 15 tai 30 astetta.
Allekirjoittaneen ohjelmoinnissa on mennyt jotain vikaan. Nyt on kesä, valoisaa, loma ja sitä rataa, mutta olo on synkempi kuin pimeimpinä talvikuukausina. Ai miksi? No, en todella tiedä. Jokin on mennyt pahasti vikaan, ehkä serotoniinit, dopamiinit ja muut tyypit ovat lähteneet lomalle ja jättäneet pääkoppani heitteille. Kesä tuli, mutta kaamos ei lähtenyt.
Kesä ja masennus eivät vain kuulu yhteen. Tuntee väkisinkin huonoa omaatuntoa siitä, että on kesä, joka tunnetusti maassamme on lyhyt, ja loma vielä lyhyempi, ei sitä saisi tuhlata murhettumalla neljän seinän sisässä. Asiaa ei auta yhtään se, että läheiset kommentoivat tyyliin "nyt otat vain itseäsi niskasta kiinni", "sä olet vain laiska" tai "taas se teki oharit".
Yrittänyt olen, usko pois. Tahdonvoimallakin on rajansa.
Syytän kaikesta asuinpaikkaani. Turku ja surku rimmaavat liian hyvin.
Tunnisteet: elämä, vuodenajat