Vaikka moni on toistamieltä, niin olen ujo. Tai kuinka sen sanoisi, olen ujo yksin. Pahimman ujokohtauksen iskiessä saatan venyttää yhteydenottoa asianomaisiin tunteja, päiviä, kuukausia ja joissakin tapauksissa jopa vuosia. Mutta mikäli jotain "pitäisi" tehdä, ei mene minuuttiakaan, etteikö asia mielessäni pyörisi. Luultavasti ujous johtuu epäonnistumisen pelosta; "mitäköhän se sanoo tai ajattelee". Mielenkiintoista on, että joukossa (minä+n ihmistä) en pelkää, vaan nautin sosiaalisista tilanteista, nauran lujaa (niin kuulemma pitää tehdä menestyäkseen *sarkasmia*) ja olen tarvittaessa hyökkäävä. Miksi en voi olla sellainen kokoajan; olisin siis sosiaalinen yksin, nauraisin kokoajan lujaa; itselleni ja hyökkäisin kimppuuni.
Lähetä kommentti