Ameeba: Ei näin eli empatiaopas, vol 897
Jaon tässä taannoin kokemuksia ystäväni kanssa, jonka isä menehtyi äskettäin. Itseltäni kuoli muutama viikko sitten syntymätön lapsi. Molemmille yllätyksenä tuli lähimmäisten vaivaantuneisuus toisen surun edessä. Okei, tiedän että on vaikeaa keksiä lohdullista sanottavaa eivätkä kaikki vain ole kovin empaattisia. Mutta silti.
Tässä yleisimmät saamani "lohdutuskommentit":
1. No, tehän olette vielä nuoria.
2. Toi nyt on tosi yleistä. Mun äiti/sisko/naapurin Ritva on myös saanut keskenmenon.
3. Siinä lapsessa oli varmasti jotain vikaa.
4. Ei vain ollut tarkoitettu niin.
5. Eihän se vielä ollut mikään oikea vauva.
Ja eräälle tutulleni (neljän keskenmenon jälkeen) tulleet kommentit:
6. No, onneksi teillä on jo yksi lapsi.
7. Hankkikaa vaikka koira.
Jep jep. Näitä näppäriä lohdutusrepliikkejähän voisi soveltaa vaikka mihin. Eli jos naapurin Pirkko sairastuu syöpään, tässä valmis empatiapatteristo.
1. No, johan sinä Pirkko olet elänyt 57 vuotta.
2. Toi rintasyöpä on tietsä kauheen yleistä. Mun mummokin kuoli siihen.
3. Sun elintavoissa on kuule varmaan ollut jotain vikaa.
4. Näin vain oli tarkoitettu. Kai sä kuulut kirkkoon?
5. No, sun tissithän on jo ihan rupsahtaneet.
6. No, onneksi sulla on vielä perse.
7. Osta vaikka Sepolle sellainen pumpattava barbara. Voi Sepi sitte sitä puristella.
Tässä yleisimmät saamani "lohdutuskommentit":
1. No, tehän olette vielä nuoria.
2. Toi nyt on tosi yleistä. Mun äiti/sisko/naapurin Ritva on myös saanut keskenmenon.
3. Siinä lapsessa oli varmasti jotain vikaa.
4. Ei vain ollut tarkoitettu niin.
5. Eihän se vielä ollut mikään oikea vauva.
Ja eräälle tutulleni (neljän keskenmenon jälkeen) tulleet kommentit:
6. No, onneksi teillä on jo yksi lapsi.
7. Hankkikaa vaikka koira.
Jep jep. Näitä näppäriä lohdutusrepliikkejähän voisi soveltaa vaikka mihin. Eli jos naapurin Pirkko sairastuu syöpään, tässä valmis empatiapatteristo.
1. No, johan sinä Pirkko olet elänyt 57 vuotta.
2. Toi rintasyöpä on tietsä kauheen yleistä. Mun mummokin kuoli siihen.
3. Sun elintavoissa on kuule varmaan ollut jotain vikaa.
4. Näin vain oli tarkoitettu. Kai sä kuulut kirkkoon?
5. No, sun tissithän on jo ihan rupsahtaneet.
6. No, onneksi sulla on vielä perse.
7. Osta vaikka Sepolle sellainen pumpattava barbara. Voi Sepi sitte sitä puristella.
Eräs ystäväni kyllästyi aina häissä vastailemaan mummojen uteluihin, että: "Millois päästään sun häihin?" tai kommentteihin, että: "Koskas on sun vuoro?".
Ystävä päätti (en muuten tiedä toteuttiko) alkaa heittämään samanlaisia uteluita ja kommentteja heti seuraavissa hautajaisissa.
Empaattisuus on tosi vaikeaa. Mitä voi sanoa olematta liian ylitunteellinen. Tuntuu olevan monessa mielessä tosi vaikeaa.
Keskenmeno on kova paikka, joka sattuu varmasti syvälle. Itse en osaa edes ajatella miten rankalta se tuntuisi. Oletan että todella rankalta.
Posted by
Hanna Kopra |
8:34 ip.
Vaikeaahan se on, empaattisuus. Myös itselleni. Kyllä sellaiset "otan osaa", ja "olen pahoillani" -tyyppiset jutut kuulostavat aika laimeilta, kun toiselta on vaikka kuollut perheenjäsen.
Olen silti sitä mieltä, että laimeuksien sanominen on parempi kuin se, ettei sano mitään. Sairaslomalta palattuani töissä odotti vaivaantunut hiljaisuus. Kaikki tiesivät mitä oli tapahtunut, kukaan ei kysynyt vointiani tai sanonut mitään muutakaan.
Eniten kirpaisi silti hoitohenkilökunnan suhtautuminen. Keskenmenot ovat toki lääkäreille ja hoitsuille rutiinia, mutta eivät ole sitä potilaalle. Lääkärin kommentti oli "näitä nyt sattuu", hoitaja yritti vähän enemmän huikkaamalla hysteerisesti itkevälle "tsemppiä". Tsemppiä. Jep.
Riippuu tietysti ihmisestä minkälaista sympatiaa haluaa. Jollain saattaa olla "mä en mitään sääliä tarvitse"-linja, eikä läheisen kuolemasta edes kerrota kenellekään. Mutta sääli ja empatia ovat kaksi eri asiaa, jonka minäkin vihdoin ja viimein olen tajunnut.
Itse olen puhunut keskenmenosta aika paljon. Tarkoituksella. Vasta sen itse koettuani selkisi a) miten pkeleen yleistä se on ja b) miten vähän siitä puhutaan.
Posted by
Anonyymi |
4:07 ip.
Olen tässä useamman päivän yrittänyt miettiä ja pohtia mitä pitäisi sanoa. Kaikken parasta näissä tilanteissa on kuitenkin yleensä antaa olkapäältä tukea. Jaksamista!
Posted by
oopa |
2:34 ip.
Teki mieli sanoa jotain kun aihe kosketti. Itse olen 24 vee ja sairastan syöpää. Samat kokemukset noista empaattisuus yrityksistä. Olen tullut siihen lopputulokseen, että kun sanoja ei ole, on vain tekoja. Kun ensikriisin yli pääsin, ilahdutti kovasti kun oven takana seisoi tuttava lasagnevuoan kanssa.
Onneksi on muutama onnistunutkin kohtaaminen takana, esim kun kaukainen tuttu tuli kaupassa halaamaan, eikä sanottu mitään, halattiin vaan. Mutta paras on varmaan ollut erään tuttavan kommentti "onneksi ei olla afrikassa". Niin, aivan, siitä olenkin iloinnut joka hetki! Onneksi tuttavani muistutti tuosta tärkeästä asiasta, että miten ikävää olisi jos olisin syntynyt afrikkaan...
Olen hyvin avoin sairastamisestani ja se vaivaannuttaa monet; mutta se on mielestäni vaivuuntuvien ihmisten häpeä. Tosin vituttaa ja väsyttää olla kävelevä esimerkki, että "kenelle tahansa voi tapahtua näin". Mutta haluan että tabut eivät lisäänny ja jos voin asiaan vaikuttaa, puhun suuni puhtaaksi.
Ei ollut tarkoitus alkaa avautumaan täällä; mutta halusin vain sanoa sen mikä minua on kaikessa laimeudessaan auttanut vaikeilla hetkillä: paljon voimia.
Vaikka en tunne kirjoittajaa, kirjoitus ja tarinanne koskitti minua.
Posted by
Anonyymi |
11:42 ip.
Lähetä kommentti