Ameeba: Nyt nää niinku näyttelis
Olin lauantaina katsomassa Ylioppilasteatterin Decameronen.
Pläjäyksen mainos sanoo näin:
”Kenen mielestä maailmassa on jotakin vikaa? Entä kuka on joskus tehnyt asialle jotakin? Kuka kuuluu johonkin puolueeseen? Kuka on antanut rahaa Amnestylle? Entä WWF:lle? Eikö kukaan? Kuka meistä on joskus tehnyt tässä maailmassa muuta kuin sanonut että jotakin pitäisi tehdä?”
"Miltä tuntuu kun koko maailma rullaa ohi eikä siitä saa oikein otetta? Miksi aina kaikki kiva tapahtuu naapuripöydässä? Miksi isovanhemmilla oli Vanhan valtaus, isillä ja äideillä risupartaradikalismi sekä rintaliivien poltto mutta meillä ei mitään. Miksi kukaan ei keksi mulle ismiä, johon mä voisin uskoa? Olisi kiva olla fanaattinen.”
Sisäinen taidehörhöhumanistihippivasemmistonuori heräsi heti valmiina nousemaan barrikadeille, tai no, ainakin teatterin katsomoon. Yeah, kerrankin jotain uutta ja tuoretta! Oikeaa taidetta! Sanomaa! Asioita niinkuin ne oikeasti on! Nykypäivän todellisuutta! Postmoderni arvotyhjiö! Suurten kertomusten kuolema! Vittu mun elämä!
No, eipä olisi kannattanut innostua ennen aikojaan. Se suuri sanoma oli nimittäin kaikki jo sanottu oheisessa mainostekstissä. Vähän niinkuin leffatraileri, jossa näytetään elokuvan juoni kokonaan. Sen lisäksi käteen jäi vain höttöä. Ilmeisesti tämän taidepläjäyksen tarkoituksena oli herättää ajatuksia, ja niin se herättikin: mitä helvettiä tässä oikein on yritetty?
Veikkaan, että näytelmän tuotanto on sujunut tähän malliin:
”No niin, nyt tehdäänkin tytöt ja pojat jotain tosi tuoretta ja uutta. Alussa aloitetaan muka näytelmä ja sitten se muka epäonnistuu. Sitten otetaan vähän osallistuvaa teatteria, puhutaan yleisölle ja silleen. Ja muka joku yleisöstä tulisi mukaan, vaikka se joku on oikeasti näyttelijä. Sitten kaikki yhdessä näytellään, ettei näytellä. Noin puolet esityksestä huudetaan kilpaa toistemme suuhun ja revitään toisiamme tukasta ja haukutaan toisiamme ja tapellaan siitä, mitä esitettäisiin. Että mitä niinku yleisö haluaa. Sitte väliajan jälkeen ollaan antavinamme niille kunnon teatteria, mutta ei anneta kuitenkaan. Näytetään niille, että ne on tyhmiä jos ne tykkää, niinku, vaikka musikaalista tai huumorista. Ja sitte osoitetaan ettei ne vittu tajua taiteesta ja yhteiskunnasta mitään. Että kaikki on niinku jotain tosi-TV:tä niille. Ja syyllistetään niitä jo etukäteen siitä jos ne ei ajattele tän näytelmän teemoja enää kotona. Ai niin, eikä pohjata tätä näytelmää mihinkään tekstiin, vaan improvisoidaan kaikki. Mutta laitetaan tän nimeksi vaikka Decamerone, vaikkei tällä ole sen kanssa mitään tekemistä.”
Kutsukaa mummoksi, mutta mielestäni käsittämättömyys ei automaattisesti tee taiteesta hyvää. Onhan se hienoa, että yritetään rikkoa rajoja, mutta aina se ei vain toimi.
Kuulkaas nyt tätiä, te Suuret Taiteilijat: ei se yleisön viihdyttäminen nyt niin suuri paha ole.
Pläjäyksen mainos sanoo näin:
”Kenen mielestä maailmassa on jotakin vikaa? Entä kuka on joskus tehnyt asialle jotakin? Kuka kuuluu johonkin puolueeseen? Kuka on antanut rahaa Amnestylle? Entä WWF:lle? Eikö kukaan? Kuka meistä on joskus tehnyt tässä maailmassa muuta kuin sanonut että jotakin pitäisi tehdä?”
"Miltä tuntuu kun koko maailma rullaa ohi eikä siitä saa oikein otetta? Miksi aina kaikki kiva tapahtuu naapuripöydässä? Miksi isovanhemmilla oli Vanhan valtaus, isillä ja äideillä risupartaradikalismi sekä rintaliivien poltto mutta meillä ei mitään. Miksi kukaan ei keksi mulle ismiä, johon mä voisin uskoa? Olisi kiva olla fanaattinen.”
Sisäinen taidehörhöhumanistihippivasemmistonuori heräsi heti valmiina nousemaan barrikadeille, tai no, ainakin teatterin katsomoon. Yeah, kerrankin jotain uutta ja tuoretta! Oikeaa taidetta! Sanomaa! Asioita niinkuin ne oikeasti on! Nykypäivän todellisuutta! Postmoderni arvotyhjiö! Suurten kertomusten kuolema! Vittu mun elämä!
No, eipä olisi kannattanut innostua ennen aikojaan. Se suuri sanoma oli nimittäin kaikki jo sanottu oheisessa mainostekstissä. Vähän niinkuin leffatraileri, jossa näytetään elokuvan juoni kokonaan. Sen lisäksi käteen jäi vain höttöä. Ilmeisesti tämän taidepläjäyksen tarkoituksena oli herättää ajatuksia, ja niin se herättikin: mitä helvettiä tässä oikein on yritetty?
Veikkaan, että näytelmän tuotanto on sujunut tähän malliin:
”No niin, nyt tehdäänkin tytöt ja pojat jotain tosi tuoretta ja uutta. Alussa aloitetaan muka näytelmä ja sitten se muka epäonnistuu. Sitten otetaan vähän osallistuvaa teatteria, puhutaan yleisölle ja silleen. Ja muka joku yleisöstä tulisi mukaan, vaikka se joku on oikeasti näyttelijä. Sitten kaikki yhdessä näytellään, ettei näytellä. Noin puolet esityksestä huudetaan kilpaa toistemme suuhun ja revitään toisiamme tukasta ja haukutaan toisiamme ja tapellaan siitä, mitä esitettäisiin. Että mitä niinku yleisö haluaa. Sitte väliajan jälkeen ollaan antavinamme niille kunnon teatteria, mutta ei anneta kuitenkaan. Näytetään niille, että ne on tyhmiä jos ne tykkää, niinku, vaikka musikaalista tai huumorista. Ja sitte osoitetaan ettei ne vittu tajua taiteesta ja yhteiskunnasta mitään. Että kaikki on niinku jotain tosi-TV:tä niille. Ja syyllistetään niitä jo etukäteen siitä jos ne ei ajattele tän näytelmän teemoja enää kotona. Ai niin, eikä pohjata tätä näytelmää mihinkään tekstiin, vaan improvisoidaan kaikki. Mutta laitetaan tän nimeksi vaikka Decamerone, vaikkei tällä ole sen kanssa mitään tekemistä.”
Kutsukaa mummoksi, mutta mielestäni käsittämättömyys ei automaattisesti tee taiteesta hyvää. Onhan se hienoa, että yritetään rikkoa rajoja, mutta aina se ei vain toimi.
Kuulkaas nyt tätiä, te Suuret Taiteilijat: ei se yleisön viihdyttäminen nyt niin suuri paha ole.
IHANA!
tää oli takuulla parasta mitä olen lukenut netistä aikoihin :)
(pikkusiukku roudasi mut katsomaan jotain ylioppilasteatterin tuotantoa kerran. olen valmis menemään sen mukaan vaikka mihin mitä en käsitä, mutta se oli jo melkein liikaa.)
kiitos piristyksestä.
Posted by
Anonyymi |
10:51 ip.
Lähetä kommentti