Kevät on hieno asia. Tähän aikaan illastakin on vielä valoisaa, voi jo pitää ohutta takkia ja pyörällä pääsee niin paljon nopeammin paikasta toiseen kuin kävellen. Pitäisi tosin ehkä huollattaa sykkelini, jarrut kun eivät tee juuri mitään muuta kuin pahan äänen. Sen havaitsin tänään kantapään - tai oikeammin säären- kautta.

Olin tulossa yliopistolta kotiin vaaleanpunaisen mummopyöräni kyyditsemänä. Käännyin ajotieltä kotitalon pihaan, olin ajatuksissani kuten aina, enkä tietenkään katsonut mihinkään suuntaan ennen kääntymistäni. En siis myöskään huomannut jalkakäytävällä pyöräilevää tenavaa. Tai huomasin, sitten kun olin jo kääntynyt ja törmäys oli väistämätön. Jarrut tekivät tenän, joten yritin pysäyttää hyppäämällä pyörän selästä. Hieman liian myöhään. Kops. Poika törmyytti suoraan jalkaani päin. En tiedä kumpi pelästyi enemmän, minä vai pikkutyyppi. Kumpikin pyyteli paniikinomaisesti anteeksi, minä kyselin huolestuneena tätinä eihän sua sattunut ja poika vain pyyteli anteeksi. Lopulta huomasin sanovani ei se mitään. Melko koomista ottaen huomioon, että koko kolari oli minun vikani.

Ehkä pikkujannun paniikin aiheuttikin uusi rintamerkkini, jossa lukee telaketjufeministi. Vähemmästäkin pienet pojat pelästyvät.

Posted by Anonyymi on perjantaina, huhtikuuta 21, 2006 at 8:35 ip. | Permalink