Ajattelin vain kertoa, että olen elossa. Tosin ihan koko ajan ei siltä tunnu, kun hiihtelen väsyzombina ympäriinsä. Työkaverit ovat kivoja, työt ok, mutta niitä on joko liikaa tai minä liian hidas. Olen tehnyt ylitöitä joka päivä (myös viikonloppuisin). Lisäksi olen mm. onnistunut eksymään kotimatkalla (kaupungissa, jossa olen elänyt ensimmäiset 20 vuotta elämästäni), ajellut mummokaasu-meiningillä firman IIISOLLA autolla, saanut hälytyslaitteet soimaan kirkon parkkipaikalla ja muuta perusnoloa sähläystä. Minkäs sille voi. Olen nolojen tilanteiden nainen.

Ihailen ihmisiä, jotka kykenevät luontevaan small talkkiin vieraiden kanssa, joita ei ahdista soitella tuntemattomille, jotka tietävät haastatteluun mennessään mitä aikovat kysyä, eivät myöhästy palavereista ja jotka osaavat kymmensormijärjestelmän (prkl). Lisäksi ihailen niitä naisia, jotka onnistuvat aina olemaan hillittyjä ja tyylikkäitä. Minulla on aina hiukset huonosti ja homssuiset vaatteet. (Tänään farkkuni pysyvät kiinni hakaneulalla. Tämä siksi että yritin tuunata vanhat farkkuni ja leikkasin vyötärön pois. Tuloksena hieman liiankin matala vyötärö.) Lisäksi olen melkein kaatunut pyörällä kaksi kertaa (ensimmäisellä kerralla kengännauhat kiertyivät polkimen ympärille ja toisella kerralla housunpuntti meni ketjujen väliin) ja sanonut vääriä asioita väärille ihmisille. Viime viikolla höpöttelin sekavia mikrofoniin kirjakaupan lavalla, unohdin sanoa nimeni ja poistuessani meinasin pudota lavalta. Lisäksi matkalla kenkäni hajosi. En ole pelkästään nolo vaan myös pölö.

Tädit ovat kehuneet paikallisessa lehdessä julkaistua kökköä runoani. Se oli kuulemma hauska. En tosin tiedä miksi. Alan ehkä Lounais-Hämeen Heli Laaksoseksi ja hylkään korkeammat taiteelliset tavoitteet. Kun on nolo ja pölö ja homssuinen, uskottavuus on jo muutenkin mennyttä.

Posted by Anonyymi on keskiviikkona, toukokuuta 17, 2006 at 6:53 ip. | Permalink