ameeba: ei tartte auttaa
Muuttaminen käy kuntoilusta. Eilisen muuttolaatikkojen roudaamisen ja useamman tunnin muuttoautolla ajelun jäljiltä on selkä kipeä. On muuttamisessa henkisiäkin virikkeitä: tavaroiden tunkeminen autoon toimii tosielämän tetriksenä ja kadonneiden hyllyn ruuvien etsiminen muistipelinä.
Mielenkiintoisinta muutossa oli se, että huomasin miten vaikealta avun pyytäminen tuntuu. Ei tartte auttaa -asenne lienee joku pakkomielle itsenäisyyteni osoittamisesta. Mutta erittäin kirkkaaksi kävi myös se, että joskus on pakko pyytää apua. Muuttoauton ajaminen vielä meni, mutta jos olisin yksin kantanut kaikki kamat, siinä olisi mennyt varmaan kaksitoista tuntia. Ja henki.
Yleensähän muutto tarkoittaa omaisuuden siirtoa paikasta A paikkaan B. Minun tapauksessani se tarkoitti tavaroiden hakua paikoista A, B ja C paikkaan D. Neuvo asunnostaan luopuville: tavaroita ei kannata levittää useampaan kaupunkiin, eikä parin tunnin ajomatkan päähän. Ja mitä tavaran määrään tulee: käsittämätöntä. Miten ihmeessä olen onnistunut haalimaan niin paljon "tarpeellista" tavaraa? Astioitakin oli varmaan viisi muuttolaatikollista.
Niin, ja sitten se kuskailu. "Aiotko sä oikeasti ajaa yksin tolla" ja "onko sulla kuorma-autokorttia" olivat ensimmäiset kysymykset huolestuneilta kanssaihmisiltä. Vastaukset: kyllä ja ei.
Hyvin se meni. Melkein.
Ensimmäinen kriisi tuli jo huoltiksella: Ensin blondi etsii tankkia kuumeisesti auton takaosasta, kunnes hoksaa sen olevan etuoven vieressä. Sitten kaikki hyvin hetken, muistin jopa, että auto söi dieseliä. Sitten pimu alkaa sormet kohmeessa kääntämään tankin korkkia kiinni, eikä saa sitä kiinni, sitten millään. Apuun tuli ei niinkään vanhalta viinalta haiseva setä, joka kertoi hiekkapuhalluksen rankkuudesta pakkasella.
Sitten huristelemaan.
Vielä pitäisi noutaa sänky ja muutamia muita huonekaluja tätieni luota. (Paikasta C siis). Sitten auton palautus. Ensin joudun tosin tankkaamaan uudelleen. Nou!
Vielä ehdin ajamaan pari kolaria ja hukkaamaan laina-auton avaimet. Ei tartte auttaa.
(... eli, se tärkein: kiitos muuttoapulaisille. )
Mielenkiintoisinta muutossa oli se, että huomasin miten vaikealta avun pyytäminen tuntuu. Ei tartte auttaa -asenne lienee joku pakkomielle itsenäisyyteni osoittamisesta. Mutta erittäin kirkkaaksi kävi myös se, että joskus on pakko pyytää apua. Muuttoauton ajaminen vielä meni, mutta jos olisin yksin kantanut kaikki kamat, siinä olisi mennyt varmaan kaksitoista tuntia. Ja henki.
Yleensähän muutto tarkoittaa omaisuuden siirtoa paikasta A paikkaan B. Minun tapauksessani se tarkoitti tavaroiden hakua paikoista A, B ja C paikkaan D. Neuvo asunnostaan luopuville: tavaroita ei kannata levittää useampaan kaupunkiin, eikä parin tunnin ajomatkan päähän. Ja mitä tavaran määrään tulee: käsittämätöntä. Miten ihmeessä olen onnistunut haalimaan niin paljon "tarpeellista" tavaraa? Astioitakin oli varmaan viisi muuttolaatikollista.
Niin, ja sitten se kuskailu. "Aiotko sä oikeasti ajaa yksin tolla" ja "onko sulla kuorma-autokorttia" olivat ensimmäiset kysymykset huolestuneilta kanssaihmisiltä. Vastaukset: kyllä ja ei.
Hyvin se meni. Melkein.
Ensimmäinen kriisi tuli jo huoltiksella: Ensin blondi etsii tankkia kuumeisesti auton takaosasta, kunnes hoksaa sen olevan etuoven vieressä. Sitten kaikki hyvin hetken, muistin jopa, että auto söi dieseliä. Sitten pimu alkaa sormet kohmeessa kääntämään tankin korkkia kiinni, eikä saa sitä kiinni, sitten millään. Apuun tuli ei niinkään vanhalta viinalta haiseva setä, joka kertoi hiekkapuhalluksen rankkuudesta pakkasella.
Sitten huristelemaan.
Vielä pitäisi noutaa sänky ja muutamia muita huonekaluja tätieni luota. (Paikasta C siis). Sitten auton palautus. Ensin joudun tosin tankkaamaan uudelleen. Nou!
Vielä ehdin ajamaan pari kolaria ja hukkaamaan laina-auton avaimet. Ei tartte auttaa.
(... eli, se tärkein: kiitos muuttoapulaisille. )
Tunnisteet: elämä
Juu eipä kestä. Punkku rauhoitti kehon ja mielen.
Posted by
Noumann |
8:16 ip.
Lähetä kommentti