Puuro: Lapsuuden sankareista
Sunnuntaina se taas tapahtui: Angus MacGyverin neuvokkuus pelasti jälleen ihmishenkiä ja esti konnien aikeet. Viikonloppujen Ihmemies-uusinnat ovatkin muodostuneet viikkojeni kohokohdiksi. Hyvä sunnuntai on nykyään yhtä kuin pari dallaspullaa, lasi kylmää limua ja Angus keksimässä pommia muoviämpäristä ja hiuslakasta. Ja se tunnusmusiikki, sen kuullessani muutun taas pikkupojaksi. On se niin mahtava.
Ihmemiehen edesottamusten seuraaminen sai minut miettimään muita lapsuuteni sankareita. Ensimmäinen taisi olla Tarzan. Muistan katsoneeni jo pienenä itävalta-unkarilaissyntyisen Johnny Weissmullerin tähdittämiä mustavalkoelokuvia viidakon kuninkaan seikkailuista. Muistan myös kuinka serkkupoikien kanssa kisattiin siitä, kuka on porukan kovin uimari, olihan Johnnykin uinnin maailmanennätysmies.
Toinen lapsuuden sankarini oli Mustanaamio. Mies jolla on vanhan viidakon sanonnan mukaan kymmenen miehen voimat ja jonka todelliset kasvot näkevä rikollinen kohtaa kaamean kuoleman. Häneen tutustuin sarjakuvien kautta, joita minulle kertyikin vuosien varrella useampi sata. Mustanaamion lukemisesta alkoi myös muiden sarjakuvien keräileminen, jonka myötä lapsuuteni sankarikaarti kasvoi entisestään. Ainakin Hämähäkkimies, Tuomari, Blueberry, Daredevil, Batman ja Ryhmä-X:n Wolverine tekivät minuun lapsena lähtemättömän vaikutuksen.
TV:n puolella Ihmies sai seurakseen Michael Knightin, tuon älyauto Kittin kuskaajan sekä myöhemmin maailman sympaattisimman rentun, antiikkikauppias Lovejoyn. Heiltä opin, että monesta tilanteesta selviää, jos on terävä pää ja hyvät hermot. Aika monena ihmemiessunnuntaina vaan tuntuu tietyssä kohmelotilassa siltä, ettei sitä päätä ole vieläkään oppinut käyttämään.
Olenkohan tulossa vanhaksi etuajassa, kun harrastan tällaista nostalgisointia? Samapa tuo, viidakkorumpu kutsuu ja vielä on monta rikosta ratkottavana.
Ihmemiehen edesottamusten seuraaminen sai minut miettimään muita lapsuuteni sankareita. Ensimmäinen taisi olla Tarzan. Muistan katsoneeni jo pienenä itävalta-unkarilaissyntyisen Johnny Weissmullerin tähdittämiä mustavalkoelokuvia viidakon kuninkaan seikkailuista. Muistan myös kuinka serkkupoikien kanssa kisattiin siitä, kuka on porukan kovin uimari, olihan Johnnykin uinnin maailmanennätysmies.
Toinen lapsuuden sankarini oli Mustanaamio. Mies jolla on vanhan viidakon sanonnan mukaan kymmenen miehen voimat ja jonka todelliset kasvot näkevä rikollinen kohtaa kaamean kuoleman. Häneen tutustuin sarjakuvien kautta, joita minulle kertyikin vuosien varrella useampi sata. Mustanaamion lukemisesta alkoi myös muiden sarjakuvien keräileminen, jonka myötä lapsuuteni sankarikaarti kasvoi entisestään. Ainakin Hämähäkkimies, Tuomari, Blueberry, Daredevil, Batman ja Ryhmä-X:n Wolverine tekivät minuun lapsena lähtemättömän vaikutuksen.
TV:n puolella Ihmies sai seurakseen Michael Knightin, tuon älyauto Kittin kuskaajan sekä myöhemmin maailman sympaattisimman rentun, antiikkikauppias Lovejoyn. Heiltä opin, että monesta tilanteesta selviää, jos on terävä pää ja hyvät hermot. Aika monena ihmemiessunnuntaina vaan tuntuu tietyssä kohmelotilassa siltä, ettei sitä päätä ole vieläkään oppinut käyttämään.
Olenkohan tulossa vanhaksi etuajassa, kun harrastan tällaista nostalgisointia? Samapa tuo, viidakkorumpu kutsuu ja vielä on monta rikosta ratkottavana.
Tunnisteet: elämä, omat jutut, teevee, tyhmät jutut
Lähetä kommentti