Ameeba: kliseitä, lempeä ja lorisevia nesteitä
Otavan ja Suuren suomalaisen kirjakerhon rakkausaiheinen kirjoituskilpailu päättyi tänään.
Olin yrittänyt viikkotolkulla saada jotakin kasaan, tuloksetta. Ensin aihe vaikutti naurettavan helpolta, sitten käsittämättömän vaikealta. Miten keksiä tuore näkökulma, kun kliseitä tunkee ovista ja ikkunoista? Mitä sanottavaa enää on? Lopulta, aamuyön tunteina, sain aikaan jonkinmoisen tekeleen ja laitoin sen postiin.
Sitten luin tekstin uudestaan. Se kertoi surusta.
En yllättynyt. Rakkaus on pirullinen määriteltävä. Ei se esiinny koskaan irrallisena, puhtaana muista tunteista. Sen takapuolelle on teipattu pelkoa, mustasukkaisuutta, vihaa, ties mitä. Se on sana, joka karkaa, kun sitä koittaa selittää.
Vähään aikaan koskettavin rakkauskohtaus oli Babelissa. Soivatko kellot? Oliko suudelmia kuutamonvalossa, ruusuja ja kaihoavia katseita? No ei. Siinä virtsattiin. Mies auttoi luodista haavoittunutta vaimoaan tekemään tarpeensa, kun tämä oli liian heikko nousemaan ylös.
Tippa tuli linssiin. Ja sitten: mitä helvettiä? Liikutuinko siitä, kun nainen laski alleen?
Ehkä rakkaus on sitä: nähdä toinen heikkouksineen, arkisuuksineen ja eläimellisyyksineen, ja olla silti siinä. Nostaa ylös, kun toinen ei jaksa. Pitää sitä astiaa, vaikka kädet kastuisivat. Katsoa hienotunteisesti toiseen suuntaan.
Yhden määritelmän mukaan.
Olin yrittänyt viikkotolkulla saada jotakin kasaan, tuloksetta. Ensin aihe vaikutti naurettavan helpolta, sitten käsittämättömän vaikealta. Miten keksiä tuore näkökulma, kun kliseitä tunkee ovista ja ikkunoista? Mitä sanottavaa enää on? Lopulta, aamuyön tunteina, sain aikaan jonkinmoisen tekeleen ja laitoin sen postiin.
Sitten luin tekstin uudestaan. Se kertoi surusta.
En yllättynyt. Rakkaus on pirullinen määriteltävä. Ei se esiinny koskaan irrallisena, puhtaana muista tunteista. Sen takapuolelle on teipattu pelkoa, mustasukkaisuutta, vihaa, ties mitä. Se on sana, joka karkaa, kun sitä koittaa selittää.
Vähään aikaan koskettavin rakkauskohtaus oli Babelissa. Soivatko kellot? Oliko suudelmia kuutamonvalossa, ruusuja ja kaihoavia katseita? No ei. Siinä virtsattiin. Mies auttoi luodista haavoittunutta vaimoaan tekemään tarpeensa, kun tämä oli liian heikko nousemaan ylös.
Tippa tuli linssiin. Ja sitten: mitä helvettiä? Liikutuinko siitä, kun nainen laski alleen?
Ehkä rakkaus on sitä: nähdä toinen heikkouksineen, arkisuuksineen ja eläimellisyyksineen, ja olla silti siinä. Nostaa ylös, kun toinen ei jaksa. Pitää sitä astiaa, vaikka kädet kastuisivat. Katsoa hienotunteisesti toiseen suuntaan.
Yhden määritelmän mukaan.
Minä liikutuin eilen siitä, kun odotin bussia ja vanha, hieman hiprakassa oleva duunari sanoi ystävällisesti: "Kannattaa hymyillä, se ei maksa mitään".
Mietin että olenkohan mä naama perusvitulla 24/7... Se ei ainakaan ole kovin rakastettavaa.
Posted by
OptimusPrime |
1:39 ip.
Lähetä kommentti