hna: Työ ja (muu) elämä
Työ. Elämä. Siinä meillä kaksi kovaa.
Minusta työ on hieno ja ihana asia. Etenkin ja juurikin silloin kun se antaa enemmän kuin ottaa. Kun työ tarjoaa hyvää pöhinää, haastetta, rikastuttavaa ilmapiiriä. Kaiken ei tietenkään tarvitse olla mitään pumpulia. Tähän ansaan astuu useimmiten noin 40–50 miespuolinen henkilö, joka luulee että se olisi työelämäni/elämämme suola. Siis minun ja muiden ikätoverieni.
Minulle ideaalia on työympäristö, joka auttaa kehittymään. Työtoverit ja -yhteisö joka jakaa keskenään olemassa olevan tiedon ja mm. ongelmanratkaisut. Se saa draivin ihan toisiin sfääreihin kuin vastaikkaista linjaa edustava yhteisö. Työt sujuvat, edistyvät ja valmistuvat aivan erilailla sellaisella possella, joka työskentelee yhteen, joka tulee yhteistä projektia, tahtoo jakaa tietämystään ja osaamistaan. Se on ihanaa.
Banaanista tai ei, mutta…
Lapsen saannin jälkeen turhanpäiväinen höpöhöpöily ja oman poteron onneton suojaaminen tuntuu ihan todella ajanhaaskaamiselta. Tiedän, että oikeanlainen lätinä ja jauhaminen asioista edesauttaa jotain käytännönläheisempää. Mutta ei proikkarin rakkauselämän ruotiminen työajalla. varsinkaan jos vastineeksi ei saa sitten jotain mistä olisi oikeaa hyötyä. Kuten sanonta kuuluu: Asialliset hommat hoidetaan (työajalla) ja muuten (muulla ajalla) ollaan kuin Ellun kanat.
Tiedän olevani ns. ahkera työntekijä, mutta myös …(etsii oikeaa termiä… ei löydä) vittumainen akka. Jos olisin ikäiseni mies, niin minullahan olisi vain munaa. En ole, joten oikea termi on varmasti vittumainen akka.
Miesten ja naisten erot työelämässä ovat mielenkiintoiset. Esimerkiksi se mitä Me pyydämme työhaastattelussa tai palkkaneuvotteluissa ja mitä vastaavasti ikätoveri-veljemme pyytävät. Se on typerää. Käytös kaikilta. Niin työntekijänaisilta (kiltteily ja nöyristely) ja palkkaavalta taholta (olettamus, että toinen tyytyisi vähempään kuin toinen vain koska on eri elimet, haaroissa). Ja tuo kuullostaa ns. telaketjufeminismiltä. Ai sou nou. Mutta mikä ei kuullostaisi.
On jännittävää huomata mitä asioita pidetään itsestään selvyyksinä ja mitä ei. Ne ovat samoja asioita… Ne ovat usein vain asioita. Mutta kun ne liittyvät naiseen tai mieheen ne saavat heti eri merkityksen. Ymmärtäisin jos kyseessä olisi vaikkapa fysiolooginen mahdottomuus, mutta kun usein ei ole. Tällaisina voidaan pitää vaikka faksin lähettämistä. Itse.
Tahdon uuden nopean koneen (minkä setin niin siinä voin joustaa), rautaa alle kuin Yhdysvaltain armeijassa, nopeutta Räkän autollisen, muistia kuin norsulla, ainakin keskikokoisen piirtelylevyn, todellakin CS2-paketin, isoimman iPodin vain että voi siirtää faileja koneelta koneelle, varuiksi muistitikkuja, TopGunin tukimieheksi, hiirivaihtoehtoja, kajarit… iPhonen, oikeuden olla rehellisesti vittuuntunut, kun siihen on rehellisen oikea syy, oman rauhoitetun kahvikupin ja työsuhde polkupyörän (+ kypärän).
Minusta työ on hieno ja ihana asia. Etenkin ja juurikin silloin kun se antaa enemmän kuin ottaa. Kun työ tarjoaa hyvää pöhinää, haastetta, rikastuttavaa ilmapiiriä. Kaiken ei tietenkään tarvitse olla mitään pumpulia. Tähän ansaan astuu useimmiten noin 40–50 miespuolinen henkilö, joka luulee että se olisi työelämäni/elämämme suola. Siis minun ja muiden ikätoverieni.
Minulle ideaalia on työympäristö, joka auttaa kehittymään. Työtoverit ja -yhteisö joka jakaa keskenään olemassa olevan tiedon ja mm. ongelmanratkaisut. Se saa draivin ihan toisiin sfääreihin kuin vastaikkaista linjaa edustava yhteisö. Työt sujuvat, edistyvät ja valmistuvat aivan erilailla sellaisella possella, joka työskentelee yhteen, joka tulee yhteistä projektia, tahtoo jakaa tietämystään ja osaamistaan. Se on ihanaa.
Banaanista tai ei, mutta…
Lapsen saannin jälkeen turhanpäiväinen höpöhöpöily ja oman poteron onneton suojaaminen tuntuu ihan todella ajanhaaskaamiselta. Tiedän, että oikeanlainen lätinä ja jauhaminen asioista edesauttaa jotain käytännönläheisempää. Mutta ei proikkarin rakkauselämän ruotiminen työajalla. varsinkaan jos vastineeksi ei saa sitten jotain mistä olisi oikeaa hyötyä. Kuten sanonta kuuluu: Asialliset hommat hoidetaan (työajalla) ja muuten (muulla ajalla) ollaan kuin Ellun kanat.
Tiedän olevani ns. ahkera työntekijä, mutta myös …(etsii oikeaa termiä… ei löydä) vittumainen akka. Jos olisin ikäiseni mies, niin minullahan olisi vain munaa. En ole, joten oikea termi on varmasti vittumainen akka.
Miesten ja naisten erot työelämässä ovat mielenkiintoiset. Esimerkiksi se mitä Me pyydämme työhaastattelussa tai palkkaneuvotteluissa ja mitä vastaavasti ikätoveri-veljemme pyytävät. Se on typerää. Käytös kaikilta. Niin työntekijänaisilta (kiltteily ja nöyristely) ja palkkaavalta taholta (olettamus, että toinen tyytyisi vähempään kuin toinen vain koska on eri elimet, haaroissa). Ja tuo kuullostaa ns. telaketjufeminismiltä. Ai sou nou. Mutta mikä ei kuullostaisi.
On jännittävää huomata mitä asioita pidetään itsestään selvyyksinä ja mitä ei. Ne ovat samoja asioita… Ne ovat usein vain asioita. Mutta kun ne liittyvät naiseen tai mieheen ne saavat heti eri merkityksen. Ymmärtäisin jos kyseessä olisi vaikkapa fysiolooginen mahdottomuus, mutta kun usein ei ole. Tällaisina voidaan pitää vaikka faksin lähettämistä. Itse.
Tahdon uuden nopean koneen (minkä setin niin siinä voin joustaa), rautaa alle kuin Yhdysvaltain armeijassa, nopeutta Räkän autollisen, muistia kuin norsulla, ainakin keskikokoisen piirtelylevyn, todellakin CS2-paketin, isoimman iPodin vain että voi siirtää faileja koneelta koneelle, varuiksi muistitikkuja, TopGunin tukimieheksi, hiirivaihtoehtoja, kajarit… iPhonen, oikeuden olla rehellisesti vittuuntunut, kun siihen on rehellisen oikea syy, oman rauhoitetun kahvikupin ja työsuhde polkupyörän (+ kypärän).
Tunnisteet: elämä, tyhmät jutut, työ
Lähetä kommentti