Jossain Sörnäisten jälkeen metrossa alkoi kuulua hiljaista kolinaa ja pauketta. Ikään kuin ratakiskot olisivat kolisseet kuin amerikkalaisessa elokuvassa. Hiljalleen äänestä alkoi erottautua rytmi. Rumpuja. Samalla sekunnilla ilman täytti kaunis oboen laulanta. Ihmiset eivät uskoneet ääntä, vaan katsoivat toisiaan hiljaa, kuin hakien lupaa kuunnella musiikkia.

Katsoin taakseni ja näin ulkomaalaisperäisen pariskunnan. Rumpujen hento pauke tuli kärryihin kiinnitetystä kovaäänisestä. Posket pullollaan mies puhalsi soittimeensa ja sai henkeyksen muuttumaan hetkessä kauniiksi ääneksi, joka nyt oli jo saavuttanut metrovaunun perinmäisenkin nurkan. Edelleenkään kukaan ei uskaltanut hymyillä.

Epäluuloisten kanssamatkustajien hiljaisen hetken keskeytti vain asemakuullutukset. Joku poistui asemalla ja joku tuli sisälle samalla hämmästyen musiikkia. Sellaista emme olleet ennen metrossa kuulleet.

Vielä viimeisen aseman rullaportaissa kuulin musiikkia korvissa, vaikka pariskunnan, musiikin ja minun tiemme olivatkin jo eronneet aikoja sitten. Jäin kaipaamaan hetkeä.

Tunnisteet: elämä

Posted by oopa on tiistaina, kesäkuuta 10, 2008 at 3:55 ip. | Permalink