Oopa: 10 vuotta fotaamista...
Minusta tuli taas eilen Suomen kansalainen ja samalla todistin, etten ole sotilaskarkuri. Hain passin. Samalla luovutin pois sen passin, jonka olin 17-vuotiaana hakenut 19.2.1998 Tikkurilan poliisilaitokselta. Silloin muistan miettineeni, että millaista elämä on kymmenenvuoden kuluttua. Nyt tiedätte.
Matka, jolle passin hankin, oli kohtalokas. Se oli nimittäinen ensimmäinen valokuvauskeikkani. Matkustimme eräänlaisen tutkimusryhmän (Sosiaalioppilaitoksesta) kanssa Venäjän sisämaahan, jossa sijaitsevassa vanhainkodissa opiskelijat haastattelivat inkerinsuomalaisia. Jotenkin onnistuimme näätimään kaverini kanssa itsemme mukaan matkan valokuvaajiksi. Matkan kohde oli noin 70 km Pietarista lounaaseen ja lähtö tapahtui 19.4.1998, seitsemältä aamulla Helsingin rautatieasemalta.
Mukaan saimme Canonin järkkärin yhdellä objektiivilla ja kolme rullaa filmiä. Osa kuvista saattaa vieläkin olla jossain arkistoissa. Olisipa kiva löytää ne. Siellä ei varmaan ole yhtään kuvaa niistä ihmisistä, joita matkalla oli tarkoitus haastatella. Matka oli seikkailu ja voinkin ylpeänä kertoa, kuinka vietin 18-vuotisjuhlani Venäjällä, keskellä ei mitään ja juoden vodkaa paikallisen nuorisopapin kanssa. Se oli seikkailu.
Joku nokkela huomaakin siis, että pari viikkoa sitten vietin siis kymmenvuotistaiteilijajuhlaa. Kiitos. Lahjaksi itselleni tästä kymmenestä vuodesta hankin tänään skannerin, jolla voin muuttaa filmille kuvaamani kuvat (siis nykyiset) biteiksi. Arkistoja en rupea skannaamaan.
Nyt myönnetty passi on Viron matkaa varten (henkkaria ei saanut tarpeeksi nopeasti) ja läpyskä on voimassa vain viisi vuotta. Nyt pitääkin pohtia, miten tämä matka muuttaa tämän isomman matkan suuntaa ja missä olen viiden vuoden päästä.
Toivottavasti saan jatkaa seikkailujani.
Matka, jolle passin hankin, oli kohtalokas. Se oli nimittäinen ensimmäinen valokuvauskeikkani. Matkustimme eräänlaisen tutkimusryhmän (Sosiaalioppilaitoksesta) kanssa Venäjän sisämaahan, jossa sijaitsevassa vanhainkodissa opiskelijat haastattelivat inkerinsuomalaisia. Jotenkin onnistuimme näätimään kaverini kanssa itsemme mukaan matkan valokuvaajiksi. Matkan kohde oli noin 70 km Pietarista lounaaseen ja lähtö tapahtui 19.4.1998, seitsemältä aamulla Helsingin rautatieasemalta.
Mukaan saimme Canonin järkkärin yhdellä objektiivilla ja kolme rullaa filmiä. Osa kuvista saattaa vieläkin olla jossain arkistoissa. Olisipa kiva löytää ne. Siellä ei varmaan ole yhtään kuvaa niistä ihmisistä, joita matkalla oli tarkoitus haastatella. Matka oli seikkailu ja voinkin ylpeänä kertoa, kuinka vietin 18-vuotisjuhlani Venäjällä, keskellä ei mitään ja juoden vodkaa paikallisen nuorisopapin kanssa. Se oli seikkailu.
Joku nokkela huomaakin siis, että pari viikkoa sitten vietin siis kymmenvuotistaiteilijajuhlaa. Kiitos. Lahjaksi itselleni tästä kymmenestä vuodesta hankin tänään skannerin, jolla voin muuttaa filmille kuvaamani kuvat (siis nykyiset) biteiksi. Arkistoja en rupea skannaamaan.
Nyt myönnetty passi on Viron matkaa varten (henkkaria ei saanut tarpeeksi nopeasti) ja läpyskä on voimassa vain viisi vuotta. Nyt pitääkin pohtia, miten tämä matka muuttaa tämän isomman matkan suuntaa ja missä olen viiden vuoden päästä.
Toivottavasti saan jatkaa seikkailujani.
Tunnisteet: elämä, matkailu, valokuvaus
Lähetä kommentti