Pidän häpsiskäpsiksistä [Yleensä vanhempi miespuolinen henkilö, jota voidaan pitää jollain tapaa massasta poikkeavana, ellei suorastaan omituisena. Usein myös alle 178 senttinen]. Tuttavallisesti häpsiksissä on jotain sympaattista ja tavallaan humoristista. He voivat olla kuivia, joskus monista rasittavia ja allekirjoittaneesta ns. hyviä tyyppejä.

Harvoin joutuu pettymään. Siis että kun huomaa bonganneensa häpsiksen. Koska häpsikset on hyviä ihmisiä, hyviä häpsiksiä. Obi-Wankin on häpsis. Itselleni niin on käynyt kerran. Kun se naapurin tirolilaispuutarhatontun ja joulupukin risteytys olikin maanis-depressiivinen pappa, joka laittoi yksiönsä uuteen uskoon (joka kevät) pesäpallomailalla.

Ykkössuosikkihäpsiksiä ovat: vanha bilsan- ja mantsanopettajani Bo Ekstam (valitettavasti jo edesmennyt), evör sou stailish Erkki Vauramo, Isä Konttinen ja Markus Itkonen The God.

Markus Itkonen asuu jossain huudeilla. Käymme samassa ruokakaupassa. Huomaan aina Itkosen, koska huomaan samalla että minulla on fiksaatio. Markus Itkonen The God oli vain niin hyvä opettaja. Ei yksin typografianopettaja, vaan opettaja. Ja miehen opuksista on aina apua. Asiassa kuin asiassa, satavarmana.

Mutta Markus Itkoselle ei voi viedä edes Post-It -lappua kuten Jonna Järnefelltille (!?!), koska jos sen jotenkin painottaisi hassusti [typerästi, alkeellisen brutaalisti], niin Markus Itkoselle tulisi siitä ahdistus emmekä me halua ahdistaa Markus Itkosta. Saati sitten pitää niitä 'Jumala'-rintamerkkejä, mitä on tullut tehtyä, missä on Markus Itkosen naama.

Tunnisteet: ihmissuhteet, tuherrukset, tyhmät jutut

Posted by Hanna Kopra on perjantaina, toukokuuta 23, 2008 at 9:23 ip. | Permalink