Pidän häpsiskäpsiksistä [Yleensä vanhempi miespuolinen henkilö, jota voidaan pitää jollain tapaa massasta poikkeavana, ellei suorastaan omituisena. Usein myös alle 178 senttinen]. Tuttavallisesti häpsiksissä on jotain sympaattista ja tavallaan humoristista. He voivat olla kuivia, joskus monista rasittavia ja allekirjoittaneesta ns. hyviä tyyppejä.

Harvoin joutuu pettymään. Siis että kun huomaa bonganneensa häpsiksen. Koska häpsikset on hyviä ihmisiä, hyviä häpsiksiä. Obi-Wankin on häpsis. Itselleni niin on käynyt kerran. Kun se naapurin tirolilaispuutarhatontun ja joulupukin risteytys olikin maanis-depressiivinen pappa, joka laittoi yksiönsä uuteen uskoon (joka kevät) pesäpallomailalla.

Ykkössuosikkihäpsiksiä ovat: vanha bilsan- ja mantsanopettajani Bo Ekstam (valitettavasti jo edesmennyt), evör sou stailish Erkki Vauramo, Isä Konttinen ja Markus Itkonen The God.

Markus Itkonen asuu jossain huudeilla. Käymme samassa ruokakaupassa. Huomaan aina Itkosen, koska huomaan samalla että minulla on fiksaatio. Markus Itkonen The God oli vain niin hyvä opettaja. Ei yksin typografianopettaja, vaan opettaja. Ja miehen opuksista on aina apua. Asiassa kuin asiassa, satavarmana.

Mutta Markus Itkoselle ei voi viedä edes Post-It -lappua kuten Jonna Järnefelltille (!?!), koska jos sen jotenkin painottaisi hassusti [typerästi, alkeellisen brutaalisti], niin Markus Itkoselle tulisi siitä ahdistus emmekä me halua ahdistaa Markus Itkosta. Saati sitten pitää niitä 'Jumala'-rintamerkkejä, mitä on tullut tehtyä, missä on Markus Itkosen naama.

Tunnisteet: ihmissuhteet, tuherrukset, tyhmät jutut

Posted by Hanna Kopra at 9:23 ip. | Permalink | Comments

Kerroin taannoin, kuinka elämässäni oli kääntynyt uusi lehti ja minua oli lähestytty baarissa ja jopa pyydetty oikeille treffeille, halleluujah! Eihän siihen mennytkään kuin reilut 26,5 vuotta.

No aloin tuossa heitellä kirveitä ja muita esineitä kaivoon, sillä tyypistä ei sitten kuulunutkaan mitään ja ensitapaamisesta oli jo kolme viikkoa. Aioin jo postata angstisen "hv kaikki miehet" -vuodatuksen, mutta kas, sitten luuriin kopsahti viesti, jossa pahoiteltiin viivästymistä kiireiden vuoksi ja kysyttiin, että sopisiko ensi viikolla tavata. Ja kyllähän se sopi. Olisihan tyyppi voinut kolmen viikon radiohiljaisuuden jälkeen jättää ihan hyvin koko viestin lähettämättä, joten kai sitä sitten oikeasti kiinnosti. Alkoi jo ehkä vähän jännittämäänkin. Iiik, treffit.

Tänään sainkin sitten viestin, että tilanteet ovat tässä viikonlopun aikana muuttuneet sitä vauhtia, että nyt ei olisi soveliasta tavata. No voi nyt jumalauta! Tai taisin vastausviestissä käyttää sanaa vittu.

Josko sitä tähän ikään mennessä päästään siihen pisteeseen, että joku, ihan kivanoloinen kaveri pyytää treffeille, niin ei niitä treffejä sitten lopulta tietenkään ole! Ai miksikö? No koska on kyse mun elämästä. M-i-n-u-n.

Mä oon se nainen, joka on se mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään (kivaa). Niin että hv kaikki miehet!

Tunnisteet: elämä, ihmissuhteet, vitutus

Posted by Anna at 2:34 ip. | Permalink | Comments

Ihan kaikki eivät tunne talonmiestään. Anteeksi. Aika harvalla on oma talonmies. Niilläkään, joilla talonmies on ei aina (jos koskaan) ole lähellekään sellaista talonmiestä kuin minulla, meillä. Oli.

Heikki Onerva, eli meidän (perheen, extendeed) kesken Onska kuoli vappuaattona. Hyvä mies kaatui saappaat jalassa. Onneksi. Parempi nopeasti kuin sängynomana kuukausi kaupalla. Varsinkin kun oli kyse miehestä, joka vastasi ainakin kolmea meidän uuden kodin huoltoyhtiön poikaa. Ei sellaiselle ihmiselle toivo pitkää saattohoitoa.

Tippui sitten niidenkin talojen myyntiarvot muiden alueen talojen tasolle. Koska sellainen talonmies kuin Heikki oli, oli myyntiargumentti sinällään.

Heikkiä/Onervaa/Onskaa jää niiiin moni kaipaamaan. Moni kaipaa jo nyt, koska tietää jo pelkästään ettei ne useampi talo Sturenkadulla tule saamaan yhtä hyvää, kullan arvoista talonmiestä tilalle. Eikä naapuria. Koskaan. Moni kaipaa muutenkin. Useat tulevat kaipaamaan, kun sadattelevat yli pursuavia roskiksia, siivotonta rappua... On rappuja ja Heikin rappuja. On taloja ja Heikin taloja. Oli.

Kun tuli se tekstiviesti, että oma vuosien ja vuosien naapuri sekä talonmies on kuollut, niin itkuhan siinä tuli. Muistui mieleen miten Sipa-mummostakin oli paljon turvallisempaa ajatella, että Tyttö asuu Alppiharjussa "kun on tuommoinen talonmies naapurissa". Totta. Niin oli.

Heikille hyvää matkaa ja kiitos kaikesta.

Tunnisteet: asuminen, ihmissuhteet, kaupunki

Posted by Hanna Kopra at 9:20 ap. | Permalink | Comments

Viikko ei ole ehtinyt kuin tiistaihin, kun eräskin maamme johtava uutisten levittäjä osaa kertoa seuraavaa:

"-- Se meni väärin. Mä käytin ehkä väärää termiä 'arjalainen meininki' --"

Onnittelen henkilökohtaisesti Viivi Avellánia diplomaattisesta ja kosmopoliittisesta ulosannista. On hienoa, että omasta ikäryhmästä ja sukupuolen edustajista löytyy tällaisiä verbaalikkoja, joilla on niitä nk. omia ajatuksia ja jotenkin vaan toi homma niin hyvin hanskassa, että itse jää ihan sanottomaksi.

Vaikka siis tunteekin sinisilmäisiä, jotka on syntyneet Berliinin etelä puolella…

JK. Musta ihan tuntuu, että se Silvion poika vois olla ajatusmaailmaltaan aika liki (moniselitteisestikin) Viiviä. Mutta enhän mä nyt lähe vannomaan…

Tunnisteet: ihmissuhteet, media, yhteiskunta

Posted by Hanna Kopra at 8:59 ip. | Permalink | Comments

Viime viikolla olin ehkäpä elämäni kauheimmilla nettitreffeillä. Mies oli sen tason isäntä-matskua, että monet pohjalaisetkin olisivat jääneet toiseksi. Tämä "normaalivartaloinen" ja raamikas kaveri osoittautui möhömahaiseksi varsinaissuomalaiseksi, joka kommentoi asiaan kuin asiaan napakasti "just". Asuun kuului tietysti mainoslippis sekä pusakkamallinen nahkatakki viime vuosituhannelta. Oh jeah. Muutenkaan ko. kaverilla ja minulla ei ollut juuri muuta yhteistä kuin... ööh... no, olimme molemmat elossa.

Kysymys kuuluukin: Miksi ihmeessä hän otti minuun yhteyttä? En keksi muuta selitystä kuin, että hän oli vain katsonut kuvani ja päätti pyytää kahville. Profiilistani kun jokainen sisälukutaitoinen voi käsittääkseni päätellä, etten ole ihan mikään peruspirkko, saati emäntä-matskua.

Mitä tästä opimme? No, ainakin sen, hyvät sinkkusiskot, että ikinä ei kannata lähteä treffeille, jos ei ole nähnyt vastapuolen kuvaa. IKINÄ. Onko selvä? Ja jos kuvaa ei pyytämälläkään saa tai kaveri kehtaa tänä digikameroiden kulta-aikana väittää, että "ei mulla oo yhtäkään sähköisessä muodossa", siitä voi jo päätellä jotain. Ja paljon.

Viikonloppuna yhtä mahtava meininki jatkui baarissa. Lauantai-ilta oli tosin siinä mielessä todella poikkeuksellinen, että joku yleensäkin tuli juttelemaan minulle jotain. Mutta no, saldo oli tämä: Yksi kappale aina niin imartelevia "Shhä oot tosshi kaunishhh nainen, mä oon kattellu shhhua koko illan" -kommentteja minua päätä lyhyemmältä mieheltä sekä keskustelu, joka eteni oitis väärille raiteille:

Mies: "Moi, ootko sä muuten Turusta kotoisin?"
Neiti A: "En, vaan Pohjanmaalta."
Mies: "Ai Paimiosta?"
Neiti A: "Eiku Poh-jan-maal-ta."
Mies: "Ai jaa. Oho. Ettekös te pohjalaiset oo aika villejä sängyssä?"

Eh, näin tällä kertaa. Mun ja Carrien elämä on niin samanlaista, että mä en kestä.

Tunnisteet: elämä, ihmissuhteet, vitutus

Posted by Anna at 12:19 ip. | Permalink | Comments

Kaveri kertoi juuri olevansa aivan päättömän ihastunut. Se on hienoa se. Ehtihän hän olla sinkkuna, mitä, kaksi tuntia?

En ymmärrä näitä ihmisiä, jotka löytävät aina välittömästi uuden. Mistä niitä löytyy, häh? Olen tässä jo viisi ja puoli vuotta tutkaillut ja hiljaista on edelleen. Sen siitä ilmeisesti sitten saa, kun on kranttu.

Heikon miestarjonnan takia olen ajautunut aina välillä nettitreffailun maailmaan, mutta kyllä siinäkin touhussa alkaa usko äkkiä loppua. Lähes jokaisen ilmoituksen takana kun on tumma ja tulinen ja komeeksi haukuttu uroo, joka on käynyt pisimmillään Tallinnassa. Tämän unelmien poikamiehen lempimusiikkia on kaikki suomalainen, pahimmillaan Yö ja jos sen haluaa saada syttymään, niin tarvii bensaa ja tulitikut.

Ehheheeehee... eh. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. No, onneksi voin kuitenkin olla vilpittömästi iloinen kaverini puolesta.

Tunnisteet: elämä, ihmissuhteet, vitutus

Posted by Anna at 6:16 ip. | Permalink | Comments

Sipa-mummoni on niin vain vallan iloinen, kun olen iloinen karjalainen. Jooo-o. Näinhän se just on ja menee.

Jos Sipa on Lappeenrannasta, vaari Skattalta ja kuitenkin faijakin on syntynyt Helsingissä, mun mutsi Mäntässä… Niin ja silläkin on ne omat vanhempansa (6 feet under), niin olenhan mä ilossii karjalaissii, jos se Sipaa ilahduttaa.

Mutta ehkä mä kuitenkin olen sellainen ihan perus pk-seudulla kasvanut (kuitenkin asuntu Vantaallakin sekä Espoossa ja Kauniaisten postinumerolla), että voinkin olla karjalainen.

Oikeat karjalaiset vähän semmosia oli, kuten eräs jo 17 vuotta eläkkeellä ollut evakkokarjalaispoika sanoi: "sodanjälkeisen Suomen somaleita". Varsinkin kuulemma Pohjanmaalla. Kun ei tapoja eikä kieltä ymmärtäneet.

Ja Sipakin oli melko nuori hesinkiläistyttyään. Mutta kaikkihan on suhteellista. Että mitä on. Mä en sentään ole pohjalaisen ja turkulaisen risteytys. Kuten lapseni täti.

Tunnisteet: elämä, ihmissuhteet

Posted by Hanna Kopra at 10:45 ip. | Permalink | Comments

Matti Vanhanen on yksi Elämän Kevät. Mies ei tajua… edes lopettaa. Dorka mikä dorka. Ja haluaa että olisi Nurmijärveltä, mutta kun paikallisistakin tietolähteistä on kuultu, että mies asuu Lepsämässä. Matti on just tommonen: "Tapasimme Ikeassa… Ei vaineskaan, vaan interwebissä" -huonon pajunköyden syöttäjä. Joku voisi sanoa, että aito kepulainen. Toinen ihan vaan, että Torka.

Jooo, joo! Ei se Kuroska-Ruususka mitenkään fiksumpi ole (kuten tänääänKIN saimme huomata R-kioskin ovesta), mutta se on Matti Vanhasen ansiota, että se leidi pyörii riesana.

Tunnisteet: ihmissuhteet, media, politiikka

Posted by Hanna Kopra at 8:17 ip. | Permalink | Comments