Näimme yli 15 vuoden tauon jälkeen, tunnistimme toisemme. Sinä soitit rokkia, minä valokuvasin työkseni. Kerroit elämästäsi, loput kuulin kappaleistasi. Minä kerroin elämästäni, suuria muutoksia taisin silloin kokea. Tästäkin on jo aikaa.

Muistin lapsuudesta paljon. Sinut oli tuotu tarhaan ensimmäisenä sinä aamuna, kun minä sinne saavuin uutena. Sinä opetit minua lukemaan. Minä opin hetkessä. Hävitin numerosi, sen muistin ulkoa. Sinä mittasit 7 jalkaa 9¼ tuumaa tikkataulua varten. Minä laitoin viivaksi teipin autotallin lattiaan. Onkohan se siellä vieläkin?

Äiti kysyi silloin lapsena, olemmekohan aina ystäviä. Nyt tiedän sen mä äiti: Me olemme.

Muistot tulivat mieleen, kun kuuntelin lapsuuden kaverin soittoa ja laulua eilen Semifinaalissa. Mielettömän hienoa nähdä miten toinen on löytänyt oman juttunsa. Soman keikka oli sitä paitsi oikeasti hyvä.

Tunnisteet: elämä, musiikki

Posted by oopa on torstaina, tammikuuta 24, 2008 at 7:14 ap. | Permalink