Luin juuri loppuun Alfred Lansingin Kestävyyden (Endurance, 1959). Kirja on kuvaus sir Ernest Shackletonin transantarktisen retkikunnan kuuluisasta – ja epäonnistuneesta – tutkimusmatkasta Etelämantereelle vuosina 1914–16.

Retkikunnan laiva Endurance juuttui heti alkuunsa ahtojäihin Antarktiksen edustalla ja lopulta upposi pakottaen 28-henkisen miehistön kuukausiksi jäälautoille ja pelastusveneisiin luonnonoloihin, jotka ovat maapallolla kaikelle elolliselle vihamielisimmät. Siitä alkoi selviytymistaistelu, jossa inhimillisen kestävyyden rajoja koeteltiin uroteoilla, joita ei näihin päiviin mennessä modernin teknologiankaan avuin ole kyetty toistamaan tai uskallettu edes yrittää.

Lansing haastatteli Kestävyyttä varten retkikunnan elossa olleet jäsenet ja sisällytti kuvaukseensa runsaasti otteita heidän päiväkirjoistaan sekä valokuvia ja piirroksia. Harmillisesti kirjan ulkopuolelle kuitenkin jää tiedot miesten myöhemmistä elämänvaiheista (ja kaikkeen ei Googlekaan pysty). Muutoin kertomus tempaisi täysin mukaansa hyiselle mantereelle ja olosuhteisiin, joita hallitsivat taukoamaton nälkä, märkyys, kylmyys ja unen puute. Vaikka retkikunnan lopullista kohtaloa ei varsinaisesti tarvinnutkaan jännätä tarinan ollessa minulle entuudestaan tuttu, oli lukukokemuksessa piinaavinta miesten päiväkirjamerkinnöistä ilmenevä vaiettu tietoisuus siitä, että kukaan ulkomaailmassa ei tiedä heidän ahdingostaan ja tule apuun vaan eloonjäänti on kiinni vain ja ainoastaan omasta itsestä ja luonnonvoimista, jotka niin kolossaalisesti olivat heitä vastaan. Kestävyyttä jos mitä lukiessa tuntui hyvältä ryömiä lämpimien vällyjen väliin ja hörppiä lomaan kupillinen kuumaa teetä. Shackletonin retkikunta ei moisista ylellisyyksistä voinut muuta kuin uneksia.