Olen aina ollut pitkä, mutten mikään 180 senttinen. Olin ensimmäisellä luokalla jo yhtä opettajaa pidempi. Olin ties kuinka monennelle luokan pisin. Kasvoin kolmena vuonna kymmenen senttiä. Kun olin viisi en voinut kävellä enkä istua hetkeen, kun kasvukivut sattuivat niin paljon. Muistan miten hävetti, kun naapurin setä kommentoi jotain siitä miten noin isoa tyttöä pitääkin isän kantaa. MInulla on vain kourallinen ystäviä, jotka ovat minua pidempiä. Heidän seurassaan on hassua. Olla lyhyin.

Pappani sukulaiset käyttivät minusta ensimmäisellä luokalla adjektiivia 'komea' tyttö. Mietin silloin (jo) tuntuuko se kivalta adjektiivilta vai ei. Päätin, että menkööt. Olivathan papan sukulaiset itse sellaisia metrin huggiksia, eli hukkapaloja.

Harrastin pienenä jalkapalloa. Se piti lopettaa kuten kaikki, peruspyöräilykin, kun toisessa polvessa oli polvilumpiohässäkkää. Vaiva kesti pitkään ja oli ikävä. Sen korjaaminen vei päivän, mutta siihen mennessä vitutus oli jo suhteellisen kova ja kiinnostus eräänkin opettajan liikunnantunteihin nolla.

Minulta ei ole koskaan murtunut tai katkennut mitään. En osaa enkä halua tietää miltä se tuntuisi. Toisaalta osanani on ollut taas paljon "naisten"vaivoja tiettyinä aikoina ja migreeniä. Mutta en mielelläni syö kipulääkkeitä. Turta olo on minusta jotenkin lamauttava enkä pidä siitä.

Olessani raskaana huomasin miten hyvä oli olla. Keho ja sielu voivat molemmat hyvin ja tuntuivat pelaavan yhteen. Toiveeni oli ettei kipulääkitystä tarvitsisi käyttää synnytyksessä. Koska se, että puolet kehosta olisi turtana ei vaan juuri siihen tilanteeseen olisi tuonut sitä henkistä lohtua. Ehkä. Merkillistä oli huomata kuinka täysin vieraat kehon tuntemukset eivät aiheuttaneetkaan panikointia, vaan jotain ihan muuta. Rauhallista aggressiota, jos sitä siksi voi kutsua. Erikoisinta oli kokea se hetki, kun synnytyksen tuoksinnassa ilmennyt tavaton kipu katosi kuin veitsellä leikaten.

Koska jälleen on kevät ja lapsikin sen ikäinen, että istuu ja kaikkea, olemme aloittaneet varovaisesti jo pyöräilyn. Se tuntui hyvältä. Haluan että se tuntuu hyvältä. Tarkoitus ei ole asettaa kamalia tavoitteita tai alkaa painostaa itseään liikaa. Haluan, että voin olla onnellinen nytkin enkä vasta sitten kun…

Tunnisteet: elämä

Posted by Hanna Kopra on perjantaina, huhtikuuta 11, 2008 at 2:55 ip. | Permalink