Minulle tulee helposti mustelmia. Kun olin ihan pieni, vanhempani pelkäsivät, että minulla on leukemia, sillä siihen liittyy tuo mustelmien ilmestyminen kuin tyhjästä. Onneksi ei ollut.

Olen aina ollut pitkä ja vähän punkero. Varsinkin ala-asteella. Harrastin pesäpalloa ja olin aina hitain juoksemaan. Olin silti joukkueen parhaita pelaajia, sillä löin kovaa ja jaksoin heittää pitkälle. Sain monia parhaan pelaajan palkintoja. Lopetin pesäpallon pelaamisen yläasteella, mutta aloitin sen uudestaan lukiossa. Nyt sohlaan kesäisin puulaaki-joukkueessa. Se on hauskaa, vaikka miehet lyövätkin palloa liian lujaa.

Kun muutin kotipaikkakunnalta, liikuntaharrastukset jäivät moneksi vuodeksi. Makoilin vaan sohvalla ja karsastin kaikkea urheilua. Muutama vuosi sitten ostin kuntosalikortin ja aloitin terveellisemmän elämän. Varsinkin alussa huomasin, kuinka kunto kasvoi ja lihaksia alkoi ilmestyä. Oli mahtavaa huomata, että urheilu olikin kivaa. Juoksemisesta en tosin tykkää vieläkään. Pesäpallokin olisi paras laji ikinä, jos siinä ei tarvitsisi juosta pesältä toiselle.

Säännöllinen liikunnan harrastaminen on muuttanut käsitystäni omasta kehostani. Näytän muka heti paremmalta, kun olen käynyt vähän hikoilemassa, vaikka grammaakaan ei olisi painosta lähtenyt. Laihaa minusta ei varmaan saa enää ikinä. Lukioaikana laihdutin 15 kiloa ja painoin vähimmillään 61 kiloa (mikä on aika vähän, kun pituutta on 176 cm), mutta ne kilot ovat tulleet takaisin korkojen kera jo aikoja sitten. Olen silti mielestäni normaalivartaloinen, ehkä vähän muodokas. Lihavaksi tunnen itseni yleensä vain sunnuntaisin.

Nyt pitäisi kyllä vähän laihtua. Muutama kilo, ehkä viisi, ja maha saisi hävitä. Lihaksiakin saisi tulla lisää. Painan enemmän kuin monet raavaat miehet. Jos kerron, paljonko painan, kukaan ei meinaa uskoa. Taidan siis olla niitä ihmisiä, joilla on isot luut.

Tunnisteet: elämä

Posted by Anna on keskiviikkona, huhtikuuta 16, 2008 at 3:48 ip. | Permalink